Sanotaan, että toivossa on hyvä elää. Vielä vuosi sitten ei osattu edes kuvitella, kuinka tärkeäksi ja ajankohtaiseksi tämäkin vanha viisaus vielä tulisi.
Keväällä 2020 koronan rynniessä arkeemme moni meistä tietotyöläisistä joutui siirtymään etätöihin. Itse pitkämatkalaisena olin innoissani, kun päivittäiset junamatkat vaihtuivat kiireettömämpiin aamuihin kotona. Ei enää pitkiä työmatkoja, vaan villasukat jalkaan, läppäri syliin ja lämmintä teetä kylkeen.
Aika pian hymy kuitenkin hyytyi ja tee jäähtyi mukissa, kun huomasin etätyöskentelyn tarkoittavan myös kotikoulun rehtorina, opettajana ja kokkina toimimista. Kotitoimistossa viereeni tuli istumaan murahtelevia teinejä, jotka tarvitsivat osan ajastani ja huomiostani sekä säännöllistä muonitusta normaalin työpäiväni lomassa.
Myös omat lounaat oli tehtävä itse, mieluiten ennakkoon, mutta käytännössä usein erilaisten Teams ja Zoom -videopalaverien välissä tai jopa niiden aikana. Kollegat siirtyivät toimiston käytäviltä vain etäisiksi nimikirjaimiksi ruutujen taakse.
Työpäivistä tuli sirpaleisia ja päivät venyivät usein iltaan asti, jos halusi pitää täysistä työtunneista kiinni. Ei ollut enää vapaa-ajan ongelmia, koska sellaista ei ollut, tai jos oli, sen ajan halusi käyttää etätyöpäiväsirkuksesta toipumiseen. Sitä huomasi yhä useammin miettivänsä, milloinkohan tämä hulluus mahtaa loppua.
Jossain vaiheessa olin jo varma, että menettäisin järkeni tai ainakin kaikki voimani. Sana multitasking sai aivan uuden merkityksen. Uupumisen siemenet oli kylvetty.
Kesällä alkoi jo hetkellisesti näyttää siltä, että maali olisi jo hämärästi näkyvissä ja jonkinlaista paluuta uuteen normaaliin voisi alkaa suunnitella. Samalla piti alkaa varovasti valmistamaan omaa mieltä takaisin Pendolinon penkille.
Universumilla oli kuitenkin toinen suunnitelma. Syksy toi tullessaan nousevat tartuntakäyrät ja etätyöskentely jatkui.
Tunteet olivat ristiriitaiset. Innostus omaan työhön alkoi hiipua, muisti pätkiä ja keho oireilla. Ne keväällä kylvetyt uupumisen siemenet alkoivat nyt nousta mullasta näkyville.
Vastuullisena ja tunnollisena ihmisenä sitä kuitenkin sinnittelee pitkään, vaikka moni asia olisi vinossa. Töitä jatkaa siinä uskossa, että kohta tilanne muuttuu ja paranee. Jos ei ihan heti huomenna tai ensi viikolla, niin varmaan jo seuraavaan kvartaaliin mennessä.
Lopulta koittaa se päivä, jolloin huomaa, etteivät voima-asanat, itsensä sparraus ja päivittäinen motivointi enää riittävästi kanna. Toivo alkaa kääntyä kyynisyydeksi, mieli huomioi pelkkiä epäkohtia ja ongelmia ja omat voimavarat alkavat ehtyä.
Ei ole helppoa myöntää edes itselleen, että kuormitus on ehkä kasvanut liian suureksi. Omista voimavaroista ja hyvinvoinnista huolehtiminen on kuitenkin yksi tärkeimmistä itsensä johtamisen taidoista.
Vaikka työpaikan olosuhteet loisivat omalta osaltaan rajoitteita tai kuormitusta, ei vastuuta omasta jaksamisesta voi siirtää kenellekään muulle kuin itselleen.
Kuormittuneena tai uupuneena saattaa usein toivoa, että jokin ulkopuolinen taho kohentaisi omaa hyvinvointia, mutta vastuu on loppupelissä itsellä. Ulkoinen apu ja tuki ovat välillä tarpeen, mutta omat jaksamisen rajat voi jokainen määritellä ainoastaan itse.
Täytyy miettiä, mitä asioita kaipaa ja tarvitsee oman hyvinvoinnin tukemiseksi ja ylläpitämiseksi. Ja onhan se hyvä asia, että voi itse vaikuttaa siihen, minkälaiseksi oman elämänsä ja hyvinvointinsa raamit rakentaa.
Näin poikkeuksellisena aikana, kun korona on rajoittanut meidän jokaisen tekemistä ja sosiaalista toimintaa, voi olla hyväkin pysähtyä ja selvittää, mikä on oman jaksamisen taso tällä hetkellä ja mihin omat voimat riittävät.
Mikä omassa elämässä on tärkeää ja millä polulla haluaa jatkossa kulkea? Mitä asioita voisi jättää ehkä tekemättä tai delegoida? Mitkä asiat tuottavat mielihyvää ja miten voisi tehdä niitä asioita jatkossa enemmän?
Haastavina aikoina ja mieli turbulenssissa lähtee helposti suorittamaan ja vaatimaan itseltä liikoja, vaikka todellisuudessa vähempikin riittäisi.
Kukaan ei kuitenkaan vaadi meitä olemaan huippuinnovatiivinen kuukauden työntekijä tai superkiva vanhempi. Tai jos vaatii, niin siihen ei pidä suostua. On ihan sallittua olla välillä väsynyt, ei saatavilla ja valmiita vastauksia vailla.
Suomessa on edelleen vallalla vahva omillaan pärjäämisen kulttuuri, jossa työpanosta arvioidaan usein tehokkuudella ja tuloksilla. Mitä enemmän ja nopeammin saat mitattavaa tulosta aikaan, sitä arvostetumpi työntekijäsankari olet.
Miten ja miksi olemme päätyneet tilanteeseen, jossa mikään ei riitä? Osittain siihen on syynä vahva työelämän muutos, joka on seurausta muun muassa väestön kasvamisesta, globalisaatiosta, teknologian kehityksestä, tekoälyn mahdollisuuksista ja kilpailun lisääntymisestä.
Työn tekemisen malli on muuttunut fyysisestä käsillä tekemisestä tietokoneella tehtävään ajattelutyöhön. Kun työ siirtyy käsistä aivoihin, on selvää, että myös työn vaatimukset muuttuvat.
Asiantuntijan työ on pääosin ajattelemista, johon liittyy erilaisten ongelmien, prosessien, haasteiden tai ihmisten välisten ristiriitojen ratkomista.
Työn kuormittavuutta ei helpota myöskään se, että organisaation tilanteet ja käytössä olevat järjestelmät muuttuvat paljon tiheämmällä tahdilla kuin ennen. Lisäksi ihmisten odotetaan pystyvän käsittelemään mahdollisimman paljon sitä valtavaa datamassaa, mikä vyöryy sähköposteista, internetistä ja lukuisista sosiaalisen median kanavista 24/7.
Ongelmana on, että koneet ja digitaaliset laitteet toimivat ihan eri nopeudella ja kapasiteetilla kuin me ihmiset. Häviämme siinä kilpajuoksussa aina, koska ihmisten aivojen vastaanottokyky on rajallinen ja aivot väsyvät − koneet sen sijaan eivät.
Työelämän muutos ja yllättävät globaalit kriisit ovat aiheuttaneet monille riittämättömyyden tunteita, koska työnkuvat muuttuvat yhä laajemmiksi ja epämääräisemmiksi. Siksi on alettu puhumaan paljon jatkuvasta oppimisesta ja sen turvaamisesta, jotta kukaan ei iästä tai kokemuksesta riippumatta jäisi muutoksen jalkoihin, vaan olisi halukas ja kykeneväinen oppimaan uutta.
Ei ole siis mikään ihme, että moni on kokenut uupumista vuonna 2020. Siksi on hyvä muistaa olla sekä itselleen että kanssaihmisilleen armollinen, yrittää määritellä oman jaksamisen rajat ja minimoida maailman mullistuksesta johtuvaa kuormitusta niin paljon kuin vain pystyy. Uusi vuosi tuo uutta toivoa tullessaan.
Kirjoittaja: Kati Tiihonen, viestinnän kehittämisen asiantuntija, HY+
HY+ suunnittelee uutta työkyvyn ja työhyvinvoinnin johtamisen koulutusta, josta saa eväitä työhyvinvoinnin kehittämiseen sekä itsensä ja muiden parempaan työkyvyn johtamiseen myös etänä. Lue lisää koulutuksesta ja ota yhteyttä asiantuntijoihimme, jos olet kiinnostunut organisaatiolle räätälöitävästä toteutuksesta.
